Pakkolepoa

Sairaslomapäivä nro 17. Kolmas viikko toipilaana on aluillaan. Kirjoittaminen tähän blogiin on saanut väistyä sairastelun tieltä. Ajattelin kertoa nyt kuitenkin, että miten menee sairastuvalla. Nyt kun taas jaksan ottaa edes koneen esille. Olisin toivonut, että tämä kirjoitus kertoisi Lost in Kajaanin seikkailukisoista, mutta tämä kertoo siitä, miksi en päässyt sinne.

Lähdin elokuun lopulla ystäväni häihin Espanjaan ja sain olla hänen kaasonaan siellä. Häät olivat todella kauniit auringon laskiessa rannalle. Seuraavana päivänä iski päänsärky ja väsymys. Luonnollisesti ajattelin, että ne liittyvät edellisen illan sangrian ja punaviinin nauttimiseen. Vaikka aika vähiin niidenkin juominen jäi siinä kaikessa kiireessä ja koko illan hääjuttuja hääräillessä. Illalla kuitenkin särky kasvoi ja tuntui, että päässä on kauhea paine. Yöllä nousi kuume ja kylkeä kääntäessä tuntui, että päähän lyötäisiin lekalla.  Maanantaina aamuna tuli jo aivan paniikki siitä, kuinka kova särky oli ja kuume tuntui kropassa hirveältä. Itkin kivusta ja soitin suomalaiselle lääkärille. Sanoin itse, että mua pelottaa, jos tää on aivokalvontulehdusta. Lääkäri oli samaa mieltä ja käski lähtemään heti päivystykseen. Otin taksin alle ja lähdin.

En olisi millään jaksanut täyttää papereita sairaalassa ja itkin vain huonoa oloani. Sain oikein suomalaisen tulkinkin, vaikka olisi varmasti englannillakin pärjätty. Niskani jäykkyyttä testailtiin ja neurologisia oireita testailtiin ihan silmämääräisesti ja olivat sitä mieltä, että minulla on jännityspäänsärkyä ja kuumetta eivät osanneet selittää. Sain ison satsin lääkkeitä suoneen ja niillä kipu hellitti kokonaan. Illalla odotti lento kotiin ja olin onnellinen, että kipu loppui ja pääsisin pian kotiin huilaamaan lisää. Aivan liikaa toivottu… Illalla ennen lentokentälle lähtöä särky alkoi taas kovana ja kuumetta oli lähemmäs 39. Sairaalasta annetut lääkkeet eivät helpottaneet oloani yhtään. Ajattelin, että mun on pakko lähteä kuitenkin kotimatkalle, koska en jaksa ryhtyä selvittämään asioita, jos jäisin koneesta pois. Olin saanut sairaalasta Diapamia, mutta en uskaltanut ottaa sitä ennen kuin olisin selvinnyt koneeseen asti.

Kentällä olo oli ihan hirveää. Kone oli myöhässä yli tunnin. Kärvistelin penkillä vääntelehtien ja välillä taas aivan hievahtamatta. Tuntui, että kaikki tuijotti, että onko tuo ihan hullu. Pelkäsin, että jos ottaisin Diapamia, nukahtaisin tuolille ja jäisin koneesta. Koneessa sain paikan ison miehen vierestä. Penkin selkänoja ei hievahtanutkaan taaksepäin. Pelkäsin, mitä ilmanpaine aiheuttaa jo ennestään kovalle päänsärylleni. Kysyin lentoemännältä, olisiko muita paikkoja ja onnekseni kolme paikkaa oli vapaana ja sain heittäytyä nousun jälkeen pitkälleni koko riville. Diapamin avulla sain vähän nukuttua ja lento meni yllättävän kivuttomasti ja aamulla Helsinkiin saavuttuani oloni olikin ihan kohtalainen. Hain matkalla koirat hoidosta ja pääsin vihdoin kotiin lepäämään karvaturrit kainalossa.

Tiistaina illalla kipu alkoi taas. Päätin lähteä päivystykseen. Siellä hieman kyseltiin, että paljonko minä sitä viiniä siellä häissä oikein join. Sanottiin, että olen voinut vähän kuivua ja sitten päänsärky on jäänyt päälle. Koin, että minulle vihjattiin kärsiväni pitkittyneestä krapulasta. Sain lihakseen lihasrelaksanttia ja tulehduskipulääkettä ja taas erilaisia kipulääkkeitä reseptillä. Sairaslomaa sain seuraavan päivän. Ei jääty odottamaan, auttaako lääkkeet vaan lähdin kotiin. Eihän ne oikein auttaneet. 

Aamulla soitin terveyskeskukseen päivystysaikaa kivun vuoksi. Ensin olivat sitä mieltä, että pitäisi tulla vasta seuraavana päivänä, kun sairaslomaa on vielä. Hermostuin, että ei mua sairasloma kiinnosta, vaan tästä kivusta eroon pääsy. En ollut enää pystynyt syömään ja olo alkoi olla heikko. Ainoa ajatus oli kipu. Sain ajan aamupäivälle ja lääkäri oli sitä mieltä, että mulla on poskiontelontulehdus. Antibioottikuurireseptin kanssa kotiin. Kipuun en saanut mitään uutta. Neuvottiin ottamaan entisiä kipulääkkeitä.

Kärvistelin kotona, rupesin oksentelemaan. Nukuin pitkiä aikoja aina kun kivulta sain nukahdettua. Olin ihan liian pitkään varmaan kotona odottelemassa ihmeparantumista. Torstaina illalla alkoi olla voimat ihan poissa, koska en pystynyt syömään enkä juomaan. Kipu alkoi voimistua, koska kipulääkkeet ei pysyneet sisällä ollenkaan. Sain ystävältä kyydin taas päivystykseen. Nyt epäiltiin migreeniä. Sain nestettä, lääkkeitä ja oikein petipaikan. Odotettiin, että kipu helpottaa. Verikokeissa ei edelleenkään löydy mitään. Pääsen taas yöksi kotiin, mutta jo aamuyöstä kipu alkaa. Päätän lähteä heti takaisin. Saan taas lääkkeitä migreenin hoitoon ja kivut helpottavat. Kivut pysyvätkin tällä kertaa poissa yli vuorokauden ja olen aivan onnessani, että se sitten olikin migreeniä ja nyt se loppuu. Makoilin pimeässä huoneessa ajatuksena, että valot saattaisivat laukaista sen taas uudelleen. Koskaan ei ole mulla migreeniä ollut ja nyt vähän mietitytti, että kuinkahan usein se sitten jatkossa puhkeaa.

Epätoivo vaihtui toivoksi siitä, että toivun viikon päästä oleviin seikkailukisoihin. Kisat, joita olin odottanut koko vuoden ja kisaparini jäisi ilman minua pulaan. Lauantaina illalla kaikki alkoi kuitenkin taas alusta. Kipu alkoi, en halunnut lähteä taas päivystykseen. Odotin, että kyllä se siitä ohi menee. Pian se lamautti minut niin, että huomasin taas kuusi tuntia odotelleeni ihmettä. Ajoin itse sairaalalle. Päivystyksessä oli kiirettä, mutta onnekseni sain pian petipaikan ja tällä kertaa ei enää oltu sitä mieltä, että kärsin migreenistä. Nyt minut siirrettiin neurologian puolella ja pääni aiottiin kuvata. Olin kuvausta odotellessa todella kipeä ja sain koko ajan lisää lääkkeitä. Olo oli aivan kuin jossain sumussa. Kuvausta varten siirtyminen pediltä toiselle tuntui työläältä ja tarvitsin siihen apua. Kuvissa ei näkynyt mitään. Onneksi. Sitten olikin sen selkäydinnäytteenoton aika, mihin olin jo melkein viikko sitten luullut joutuvani. Olihan se epämiellyttävää ja pelottavaa, mutta ei kovinkaan kivuliasta. Sieltä sain vihdoinkin oikean diagnoosin. Virusaivokalvontulehdus. Hirveää, mutta ihanaa, että se selvisi ja saisin oikean hoidon.

Minut siirrettiin neurologian osastolle ja antibiootit aloitettiin. Nukuin varmaan kaksi päivää, heräsin vain syömään. Sain vihdoin ruokaa alas, eikä se tullut samaa tietä heti pois. Olo oli helpottunut. Tiesin, että nyt toivun. Olin osastolla yhteensä viisi päivää. Sain tarpeekseni siellä lojumisesta, kun kipuja ei enää niin kovasti ollut. Hoito oli hyvää, mutta olo siellä oli kuin Päiväni murmelina-leffasta. Ruoka alkoi tökkiä hyvin pian ja oli ikävä omaa kotisohvaa. Pääsin päivää aiemmin pois kun oikein kiltisti pyysin. Sain suonensisäistä antibioottia edelleen ja kotoa käsin minun pitäisi käydä kolmesti päivässä omassa terveyskeskuksessa niiden tiputuksessa, vielä kuuden päivän ajan.

Kotona oli ihanaa, sain syödä mitä halusin. Sain nukuttua ja sain kaikki rakkaat kainalooni. Olin hyvin väsynyt ja päätä särki helposti, mutta se väheni päivä päivältä. Sairaslomaa oli kirjoitettu melkein tämän kuun loppuun saakka ja liikuntakielto oli päällä. Oli kuitenkin ihanaa edes istuskella ulkona. Olin todella tunneherkkä, niin hyvässä kuin pahassa. Varmaan väsymystä. Tuntui raskaalta käydä vähän väliä tiputuksessa, kun se kesti aina puoltoista tuntia kerrallaan. Väsyin jo siitä kun kävin ystävän luona hetken.

Tänään on kuitenkin jo ihan hyvä päivä. Tänään on viimeinen päivä, kun olen tiputuksessa ja saan kanyylin pois kädestäni. Viikonloppuna seurasin Lost in Kajaanin seikkailukisoja netissä. Kisaparini oli saanut onneksi parin ja seurasin heidä gps-jälkeä kaksi päivää. Toki harmitti, että en voinut siellä itse olla, mutta ens vuonna uus yritys. Eilen yritin ulkoilla koiran kanssa. Kävelin hissukseen korkeintaan kilometrin matkan. Meinasin kotiin tullessa, että taju lähtee, kun huimasi ja päätä rupesi särkemään. Kotona se pian helpotti. Eilen jaksoin käydä kaupassakin. Tuntuu uskomattomalta, miten huono toimintakyky on. Tiedän kuitenkin, että pääsin vähällä. Olisin voinut saada vielä rajumpia oireita ja vielä huonomman kunnon. Nyt uskon täysin, että toivun tästä pienin askelin ja pääsen töihin kun sairasloma loppuu. Saan olla onnekas, koska en ole aiemmin joutunut sairastamaan näin kovasti. Ja tästäkin toipuu. Uskon että hyvä kuntoni edesauttaa toipumista jo paljon. Ensi viikonloppuna olisi ollut myös puolimaraton. Sen välistä jäänti ei harmita kuitenkaan niin paljoa, niitä riittää. Tää on nyt aikalailla pakkolepoa. Tosin kyllä se kroppa kertoo aika selkeästi, milloin on hyvä liikkua ja milloin ei.  Yksi kavereistani kirjoitti minulle facebookissa paranemis-toivotuksia ja sanoi todella hyvin: ”Oot niin vahva ihminen, että tulet vielä kovempana kuin koskaan! ” Se kosketti, kiitos. Niin haluan uskoa. Kiitos kaikille tsempeistä ja tuesta ja avusta!

 Espanjassa häissä

Toivotan tervettä syksyä jokaiselle!