Minivaellus Salamajärvellä

Pieni vaellusreissu tuli tehtyä viime viikolla Salamajärvelle. Lähdin ystäväni Katjan kanssa ja mukana oli myös koirani Käpy. Päätimme tehdä yhden yön reissun teltassa ja kävelyä tulisi kummallekin päivälle noin 10km. Joten ei mitään kovin suuria ponnistuksia, vaan metsän keskellä rennosti tallustellen ja luonnosta nauttien. Reissuun lähtiessämme, kysyin Katjalta autossa Hirvaskankaan kohdalla, että mihis mennään?! Emme olleet vielä päättäneet meidän lopullista retkikohdetta edes. Pohjoiseen päin mentäessä kansallispuistoja kuitenkin löytyy useampi. Koska aikaa ei ollut kuin pari päivää, päädyimme suht lähelle, Salamajärven kansallispuistoon. Kumpikaan ei siellä ollut aikaisemmin käynyt. Jotain pelottelua on kai ollut, että siellä suunnalla olisi näkynyt susia, mutta olihan meillä matkassa hurja vahtikoira…

Ajoimme kohti Kivijärveä, Koirasalmen Luontotuvalle. Matkaa Jyväskylästä tuli noin parisen tuntia. Siellä heitimme rinkat selkään ja läksimme Vaatimen kierrokselle. Rengasreitti on yhteensä 18 km. Ajattelimme laittaa teltan suunnilleen puoleen väliin reittiä. Ilma oli ihana, ei tuullut ja aurinko paistoi ajoittain. Polku oli hyvin merkittyä ja helppokulkuista. Käpy juoksenteli riemuissaan metsässä ja pysyi hyvin lähettyvillä. Onneksi saimmekin olla aika rauhassa ja ensimmäisenä päivänä vastaan ei tullut kuin kaksi porukkaa. Mukavan vaihtelevaa maastoa ja maisemaa oli tarjolla. Oli kangasmetsää, rakkakivikkoa, suota, lampia ja kilometrikaupalla hyväkulkuista pitkospuuta. Pitkospuissa on kyllä tunnelmaa.

Pyydyskoskella metsän keskellä oli laavu, mihin harkitsimme jäävämme, mutta jotenkin sitä kaipasi veden ääreen. Teimme reitiltä parin kilsan piston toiselle laavulle, Koirajärven rantaan. Saimme olla siellä kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa. Kasasimme teltan ja teimme tulet laavuun. Tai enemmän se oli sellainen avonainen kota. Ilta meni nuotiota katsellessa, makkaraa paistaessa ja höpötellessä. Katjallekin selvisi, että mun mehupullossa ei ollutkaan mehua, vaan punaviiniä. Meillä oli siis oikein viinit ja kaikki tällä illallisella.

Möngimme teltan uumeniin jo ajoissa. Olimme jo ihan tarpeeksi savustuneita. Käpylle tein pesän mun vaatteista siihen makuupussini viereen. Yöllä heräsin siihen, että koira työnsi päänsä mun makuupussiin ja tajusin, että sillä oli kylmä. Sitten se sujahtikin mun makuupussin jalkopäähän ja nukkui siellä koko yön. Kuinkahan mahtoi happi riittää...? Yö meni vähän pyöriessä ja heräillessä, mutta niinhän se aina teltassa. En mä osaa siellä koskaan ihan täysillä nukkua. Mutta kylmä ei oikeastaan ollut. Katjaa taisi vähän palella jossain vaiheessa ja tarjosinkin sille koiraa lämmikkeeksi, jos ei pärjää.

Aamulla kun hämärä väistyi, söimme eväät makuupusseissa järvimaisemaa ihaillen. Teltta takaisin kasaan ja matka jatkui. Palasimme järven rannasta takaisin reitille. Toisena päivänä ei Käpy jaksanut enää loikkia ympäri mehtää, vaan pysytteli polulla.  Juoksenteli kuitenkin aina hyvän matkaa eellä ja odotti sitten meitä. En varmaan koskaan kyllästy katselemaan koiran riemua, kun se juoksentelee ihan onnessaan. Reitin toinenkin puolisko tarjoili meille vaihtuvia maisemia. Todella suuria soita oli kyllä reitillä. Sainkin siitä hyvän idean, että joskus pitäis pitää sellaset reenit, että menis höntsäileen suolle porukalla. Pelaamaan, juoksemaan tai jotain. Mutta en ole keksinyt, että missä olis Jyväskylässä sopivaa suota siihen hommaan??

Salamajärvi oli kyllä positiivinen yllätys. Ajattelin, että maisemat ei olisi välttämättä olleet noin vaihtuvia ja että reitti olisi ollut metsäpainoitteisempaa. Suot ja lammet sekä rakkakivikot olivat kyllä hienoja. Myös mun rakastamia pitkospuita oli todella paljon ja vieläpä todella hyväkuntoisena. Kannattaa käydä. Tuon reitin menee kyllä päivässäkin, mutta me halusimme fiilistellä yön luonnossa. Salamajärvellä on myös pidempi reitti, Hirvaan kierros 58km, jos haluaa vaeltaa ihan tosissaan. Ja miettikääpäs sitä, että tääkään ei maksanut muuta kuin vaivaa ja bensat. Toki eväisiin meni rahaa, mutta syöthän sä kotonakin. Nyt alkaa ehkä vähän eksoottisemmat telttailukelit, mutta kyllä se on oikein käypä majoitusmuoto luontoreissuilla. Kiitos Katjalle ja Käpylle seurasta! 

Toivottavasti saadaan lunta pian kunnolla, ei tarttis kärvistellä tälläistä loskaista välivaihdetta pitkään! :)

Laulavan Mörön polku

Sairastelut on nyt ohi, niin toivon. Pitkä tauko viimeisistä teksteistä, mutta nyt tämä elämä taas alkaa! Aion kertoa retkestä Laulavan Mörön polulle. Aiemmin en ole ehtinyt omistaa yhtään kirjoitusta vielä maastopyöräilylle, jota tulee myös touhuiltua. Ihan ensimmäisiä kosketuksia maastopyöräilyyn on antanut minulle minun entinen tankotanssiopettaja, Salla. Salla harrastaa enduroa ja vaikka mitä maastopyöräilyyn liittyvää ja on auttanut minua lajin alkuun pääsemisessä ihan huimasti. Jyväskylässä on todella paljon polkuja, joilla voi haastaa itsensä lähtemällä pyörän kanssa niitä koluamaan. Tutkimusmatkailu on kuitenkin kivempaa aina porukalla. Salla pyysi minua ensimmäisen kerran Laulavan Mörön polulle Syvälahteen jo pari vuotta sitten. Polku oli mahtava, mutta minulle paikoin aika haasteellinen ja raskas. Polkukilsoja on takana kuitenkin tuosta hetkestä taas enemmän, niin uusi reissu oli taas erituntuinen.

Laulavan Mörön polku on 19 km pituinen merkattu polku Sumiaisten Syvälahdessä. Toinen pää on Mörkökoskella ja toinen pää Laulumäellä, joista nimi on saatu. Polulle voi lähteä monesta eri kohtaa. Me olemme lähteneet Syvälahden vanhalta koululta etenemään Mörkökosken laavulle. Edestakaisin retkestä tulee noin 25km. Kävin jo aiemmin kesällä yhden ystäväni kanssa aika helteisen reissun Mörköpolulla. Söimme laavulla eväät ja kävimme uimassa reitin varrella. Aivan ihan kesäretki. Ystäväni totesi, että ei ole parempaa maastopyöräilyreittiä aiemmin edes kokenut. Tässä tekstissä onkin kuvia niin kesäreissusta kuin nyt viikon takaisesta syysretkestäkin.

Uusi retki oli nyt siis reilu viikko sitten Sallan johdolla. Sallalla ja kumppaneilla on tyttöporukka Full Speed Raili Racing, jotka rakastavat kunnon raileja ja maastopyöräily on heille hyvin lähellä sydäntä. Porukka rakentui Levi24- kisaa varten, jossa he ajoivat hyväntekeväisyyssarjassa. Voit seurata näiden hurjapäiden menoa Instagramissa ja Facebookissa. Minä taisin saada vararailin tittelin syysreissun yhteydessä.. Niin taitavasti niitä polun reunoja taisin halailla siellä useampaankin otteeseen. Tein varmaan lähtemättömän vaikutuksen. Olin nimittäin ensimmäistä kertaa maastossa lukkopolkimien kanssa. Sanoisinko, että Aaargh!

Aivan uutta jännitystä on tullut pyöräilyyn, kun vaihdoin hetki sitten lukkopolkimet. Ne tuntuu kyllä hyvältä, polkeminen on jollain lailla kevyempää. Maastossa niiden kanssa oli kuitenkin vähän kuumottavampaa ja lihasmuisti ei pelannut vielä äkkinäisissä tilanteissa. Kaatuminen tapahtui kuitenkin aikalailla nollavauhdista, joten vain polvet vähän ruhjoutuivat kyljelleen kellahtamisista. Mutta apua niistä oli, kun sai nostettua poljinta, kun muuta suuntaa ei enää polkimella olisi ollut. Ehkä enemmän mulla oli vaikeuksia saada niitä maastossa nopeasti takaisin paikoilleen. Jonkin verran kirosin siellä mehtässä… Kovasti ne tytöt mua lohdutti, että kyllä se siitä alkaa sujumaan.

Joskus ne konkaritkin kaatuu. Salla suti mäessä...

Se Mörköpolku! Se on todella käymisen arvoinen. Polussa on jonkun verran tiukkoja mäkiä ja joitain teknisesti hankalia kohtia, mutta pääasiassa todella mukavasti ajettavaa kangasmaastoa. Melkein parasta reitissä on ihanat kyltit, joissa on laulavia mörköjä! Viitoitus on siis kunnossa. Polku kulkee Jurvonharjun päältä, mikä onkin reitin paras kohta järvimaisemineen. Järvimaisemaa riittää reitillä ihanan paljon ja uimaan pääsee pulahtamaan useasta kohtaa. Polussa ei ole kuin muutama lyhyt, mutta jyrkkä mäki, jotka piti tunkata ylös. Muuten pystyi ajamaan. Alamäetkin meni jo kaikki, toisin kuin pari vuotta sitten. Teknisillä osuuksilla piti välillä laittaa jalka maahan (tai kaatua), mutta taluttamaan ei pätkiä tarvinnut ruveta. Mörkökosken päässä laitoimme tulille makkarat ja tikkupullat. Retkillä eväät on kyllä parhaita. Takaisinpäin matka taitaa olla enemmän alamäkivoittoista, koska se tuli niin rallatellen. Ihana huomata, että on kehittynyt ja rohkeutta tullut lisää ajamiseen.  

Tikkupullan pyörittelyä

Yhteensä matkoissa meni kolmisen tuntia, evästauko taisi olla reilun tunnin ja ajomatkat Jyväskylästä sinne ja takaisin ottivat pari tuntia. Yhteensä siis lähemmäs 7 tuntia, joten koko päivä kannattaa varata, jos on sinne lähdössä retkelle. Lähtekää ihmeessä ajelemaan sinne, jos haluatte kokea upean maastopyöräreitin. Nyt kuun lopussa järjestetään Halloween Hike, jonka reitit osuu mm. Laulavan Mörön polulle, kannattaa lähteä kokeilemaan. Viime vuonna olin Halloween Hikessa mukana, mutta tämä vuosi taitaa jäädä välistä. Tapahtumassa on eripituisia reittejä, joita voi kulkea pyörällä, juosten tai kävellen.

Meidän Mörköjengille siis isot kiitokset! En mä ainakaan viihdy tuolla maastossa pyörän selässä yksin. Ihanaa, kun on ihmisiä, joiden kanssa sitä voi tehdä yhdessä! Pyörähommat on Jyväskylässä hyvin aktiivisia ja kun oon jo varmaan parikin mainostusta tässä esittänyt, niin tässä tulis vielä kolmas. Tiedän monia, jotka haluaisi enemmänkin touhuta pyöräilyn parissa, niin haluan mainita Jyväskylän Pyöräilyseuran. Se toimii hyvin aktiivisesti ja järjestää eritasoisia ja erilaisia yhteisiä pyörälenkkejä ohjaajan opastuksella. Vuosimaksu on hyvin pieni ja toimintaa voi kokeilla, ennen kuin maksaa mitään. Itse ehdin tänä vuonna pari kertaa heidän maastolenkeilleen, niin siinä ne polut tulee tutuksi.

Syksyn säät ovat olleet ihanan aurinkoiset ja värikkäät. Nyt tuntuu, että alkaa ankeus ja pimeys. Ei ole nämä ajat minua varten ja on todella saamaton olo koko ajan. Mistähän sitä keksisi sellaisen jonkun jutun, joka ottaisi aina säännöllisesti niskasta kiinni ja patistaisi lenkille ja reenailemaan näinä pimeinäkin aikoina. Ja vielä sittenkin kun tulee talvi. Se liikkeelle lähtö on vaikeinta. Mulle hyvä konsti on sopia kaverin kaa jumppatreffit, sillon et voi olla lähtemättä.

Mikä sua auttaa siinä, että saat ittes ylös sohvasta ja lenkille tai reeneihin?

Näkymä lintutornista kesällä

Näkymä lintutornista syksyllä

Pakkolepoa

Sairaslomapäivä nro 17. Kolmas viikko toipilaana on aluillaan. Kirjoittaminen tähän blogiin on saanut väistyä sairastelun tieltä. Ajattelin kertoa nyt kuitenkin, että miten menee sairastuvalla. Nyt kun taas jaksan ottaa edes koneen esille. Olisin toivonut, että tämä kirjoitus kertoisi Lost in Kajaanin seikkailukisoista, mutta tämä kertoo siitä, miksi en päässyt sinne.

Lähdin elokuun lopulla ystäväni häihin Espanjaan ja sain olla hänen kaasonaan siellä. Häät olivat todella kauniit auringon laskiessa rannalle. Seuraavana päivänä iski päänsärky ja väsymys. Luonnollisesti ajattelin, että ne liittyvät edellisen illan sangrian ja punaviinin nauttimiseen. Vaikka aika vähiin niidenkin juominen jäi siinä kaikessa kiireessä ja koko illan hääjuttuja hääräillessä. Illalla kuitenkin särky kasvoi ja tuntui, että päässä on kauhea paine. Yöllä nousi kuume ja kylkeä kääntäessä tuntui, että päähän lyötäisiin lekalla.  Maanantaina aamuna tuli jo aivan paniikki siitä, kuinka kova särky oli ja kuume tuntui kropassa hirveältä. Itkin kivusta ja soitin suomalaiselle lääkärille. Sanoin itse, että mua pelottaa, jos tää on aivokalvontulehdusta. Lääkäri oli samaa mieltä ja käski lähtemään heti päivystykseen. Otin taksin alle ja lähdin.

En olisi millään jaksanut täyttää papereita sairaalassa ja itkin vain huonoa oloani. Sain oikein suomalaisen tulkinkin, vaikka olisi varmasti englannillakin pärjätty. Niskani jäykkyyttä testailtiin ja neurologisia oireita testailtiin ihan silmämääräisesti ja olivat sitä mieltä, että minulla on jännityspäänsärkyä ja kuumetta eivät osanneet selittää. Sain ison satsin lääkkeitä suoneen ja niillä kipu hellitti kokonaan. Illalla odotti lento kotiin ja olin onnellinen, että kipu loppui ja pääsisin pian kotiin huilaamaan lisää. Aivan liikaa toivottu… Illalla ennen lentokentälle lähtöä särky alkoi taas kovana ja kuumetta oli lähemmäs 39. Sairaalasta annetut lääkkeet eivät helpottaneet oloani yhtään. Ajattelin, että mun on pakko lähteä kuitenkin kotimatkalle, koska en jaksa ryhtyä selvittämään asioita, jos jäisin koneesta pois. Olin saanut sairaalasta Diapamia, mutta en uskaltanut ottaa sitä ennen kuin olisin selvinnyt koneeseen asti.

Kentällä olo oli ihan hirveää. Kone oli myöhässä yli tunnin. Kärvistelin penkillä vääntelehtien ja välillä taas aivan hievahtamatta. Tuntui, että kaikki tuijotti, että onko tuo ihan hullu. Pelkäsin, että jos ottaisin Diapamia, nukahtaisin tuolille ja jäisin koneesta. Koneessa sain paikan ison miehen vierestä. Penkin selkänoja ei hievahtanutkaan taaksepäin. Pelkäsin, mitä ilmanpaine aiheuttaa jo ennestään kovalle päänsärylleni. Kysyin lentoemännältä, olisiko muita paikkoja ja onnekseni kolme paikkaa oli vapaana ja sain heittäytyä nousun jälkeen pitkälleni koko riville. Diapamin avulla sain vähän nukuttua ja lento meni yllättävän kivuttomasti ja aamulla Helsinkiin saavuttuani oloni olikin ihan kohtalainen. Hain matkalla koirat hoidosta ja pääsin vihdoin kotiin lepäämään karvaturrit kainalossa.

Tiistaina illalla kipu alkoi taas. Päätin lähteä päivystykseen. Siellä hieman kyseltiin, että paljonko minä sitä viiniä siellä häissä oikein join. Sanottiin, että olen voinut vähän kuivua ja sitten päänsärky on jäänyt päälle. Koin, että minulle vihjattiin kärsiväni pitkittyneestä krapulasta. Sain lihakseen lihasrelaksanttia ja tulehduskipulääkettä ja taas erilaisia kipulääkkeitä reseptillä. Sairaslomaa sain seuraavan päivän. Ei jääty odottamaan, auttaako lääkkeet vaan lähdin kotiin. Eihän ne oikein auttaneet. 

Aamulla soitin terveyskeskukseen päivystysaikaa kivun vuoksi. Ensin olivat sitä mieltä, että pitäisi tulla vasta seuraavana päivänä, kun sairaslomaa on vielä. Hermostuin, että ei mua sairasloma kiinnosta, vaan tästä kivusta eroon pääsy. En ollut enää pystynyt syömään ja olo alkoi olla heikko. Ainoa ajatus oli kipu. Sain ajan aamupäivälle ja lääkäri oli sitä mieltä, että mulla on poskiontelontulehdus. Antibioottikuurireseptin kanssa kotiin. Kipuun en saanut mitään uutta. Neuvottiin ottamaan entisiä kipulääkkeitä.

Kärvistelin kotona, rupesin oksentelemaan. Nukuin pitkiä aikoja aina kun kivulta sain nukahdettua. Olin ihan liian pitkään varmaan kotona odottelemassa ihmeparantumista. Torstaina illalla alkoi olla voimat ihan poissa, koska en pystynyt syömään enkä juomaan. Kipu alkoi voimistua, koska kipulääkkeet ei pysyneet sisällä ollenkaan. Sain ystävältä kyydin taas päivystykseen. Nyt epäiltiin migreeniä. Sain nestettä, lääkkeitä ja oikein petipaikan. Odotettiin, että kipu helpottaa. Verikokeissa ei edelleenkään löydy mitään. Pääsen taas yöksi kotiin, mutta jo aamuyöstä kipu alkaa. Päätän lähteä heti takaisin. Saan taas lääkkeitä migreenin hoitoon ja kivut helpottavat. Kivut pysyvätkin tällä kertaa poissa yli vuorokauden ja olen aivan onnessani, että se sitten olikin migreeniä ja nyt se loppuu. Makoilin pimeässä huoneessa ajatuksena, että valot saattaisivat laukaista sen taas uudelleen. Koskaan ei ole mulla migreeniä ollut ja nyt vähän mietitytti, että kuinkahan usein se sitten jatkossa puhkeaa.

Epätoivo vaihtui toivoksi siitä, että toivun viikon päästä oleviin seikkailukisoihin. Kisat, joita olin odottanut koko vuoden ja kisaparini jäisi ilman minua pulaan. Lauantaina illalla kaikki alkoi kuitenkin taas alusta. Kipu alkoi, en halunnut lähteä taas päivystykseen. Odotin, että kyllä se siitä ohi menee. Pian se lamautti minut niin, että huomasin taas kuusi tuntia odotelleeni ihmettä. Ajoin itse sairaalalle. Päivystyksessä oli kiirettä, mutta onnekseni sain pian petipaikan ja tällä kertaa ei enää oltu sitä mieltä, että kärsin migreenistä. Nyt minut siirrettiin neurologian puolella ja pääni aiottiin kuvata. Olin kuvausta odotellessa todella kipeä ja sain koko ajan lisää lääkkeitä. Olo oli aivan kuin jossain sumussa. Kuvausta varten siirtyminen pediltä toiselle tuntui työläältä ja tarvitsin siihen apua. Kuvissa ei näkynyt mitään. Onneksi. Sitten olikin sen selkäydinnäytteenoton aika, mihin olin jo melkein viikko sitten luullut joutuvani. Olihan se epämiellyttävää ja pelottavaa, mutta ei kovinkaan kivuliasta. Sieltä sain vihdoinkin oikean diagnoosin. Virusaivokalvontulehdus. Hirveää, mutta ihanaa, että se selvisi ja saisin oikean hoidon.

Minut siirrettiin neurologian osastolle ja antibiootit aloitettiin. Nukuin varmaan kaksi päivää, heräsin vain syömään. Sain vihdoin ruokaa alas, eikä se tullut samaa tietä heti pois. Olo oli helpottunut. Tiesin, että nyt toivun. Olin osastolla yhteensä viisi päivää. Sain tarpeekseni siellä lojumisesta, kun kipuja ei enää niin kovasti ollut. Hoito oli hyvää, mutta olo siellä oli kuin Päiväni murmelina-leffasta. Ruoka alkoi tökkiä hyvin pian ja oli ikävä omaa kotisohvaa. Pääsin päivää aiemmin pois kun oikein kiltisti pyysin. Sain suonensisäistä antibioottia edelleen ja kotoa käsin minun pitäisi käydä kolmesti päivässä omassa terveyskeskuksessa niiden tiputuksessa, vielä kuuden päivän ajan.

Kotona oli ihanaa, sain syödä mitä halusin. Sain nukuttua ja sain kaikki rakkaat kainalooni. Olin hyvin väsynyt ja päätä särki helposti, mutta se väheni päivä päivältä. Sairaslomaa oli kirjoitettu melkein tämän kuun loppuun saakka ja liikuntakielto oli päällä. Oli kuitenkin ihanaa edes istuskella ulkona. Olin todella tunneherkkä, niin hyvässä kuin pahassa. Varmaan väsymystä. Tuntui raskaalta käydä vähän väliä tiputuksessa, kun se kesti aina puoltoista tuntia kerrallaan. Väsyin jo siitä kun kävin ystävän luona hetken.

Tänään on kuitenkin jo ihan hyvä päivä. Tänään on viimeinen päivä, kun olen tiputuksessa ja saan kanyylin pois kädestäni. Viikonloppuna seurasin Lost in Kajaanin seikkailukisoja netissä. Kisaparini oli saanut onneksi parin ja seurasin heidä gps-jälkeä kaksi päivää. Toki harmitti, että en voinut siellä itse olla, mutta ens vuonna uus yritys. Eilen yritin ulkoilla koiran kanssa. Kävelin hissukseen korkeintaan kilometrin matkan. Meinasin kotiin tullessa, että taju lähtee, kun huimasi ja päätä rupesi särkemään. Kotona se pian helpotti. Eilen jaksoin käydä kaupassakin. Tuntuu uskomattomalta, miten huono toimintakyky on. Tiedän kuitenkin, että pääsin vähällä. Olisin voinut saada vielä rajumpia oireita ja vielä huonomman kunnon. Nyt uskon täysin, että toivun tästä pienin askelin ja pääsen töihin kun sairasloma loppuu. Saan olla onnekas, koska en ole aiemmin joutunut sairastamaan näin kovasti. Ja tästäkin toipuu. Uskon että hyvä kuntoni edesauttaa toipumista jo paljon. Ensi viikonloppuna olisi ollut myös puolimaraton. Sen välistä jäänti ei harmita kuitenkaan niin paljoa, niitä riittää. Tää on nyt aikalailla pakkolepoa. Tosin kyllä se kroppa kertoo aika selkeästi, milloin on hyvä liikkua ja milloin ei.  Yksi kavereistani kirjoitti minulle facebookissa paranemis-toivotuksia ja sanoi todella hyvin: ”Oot niin vahva ihminen, että tulet vielä kovempana kuin koskaan! ” Se kosketti, kiitos. Niin haluan uskoa. Kiitos kaikille tsempeistä ja tuesta ja avusta!

 Espanjassa häissä

Toivotan tervettä syksyä jokaiselle!

Team City Challenge

Loma lähenee loppuaan, apuaaa!! Kaikkea kivaa olen silti saanut puuhastella ja nyt tuoreimpana oli viime lauantaina Tampereella järjestetty kaupunkiseikkailu, Team City Challenge. Tänä vuonna oli kolmas kerta, kun olin mukana. Kyseinen tapahtuma on todella hauska ja siinä pääsee puuhamaan päivän aikana vaikka mitä. Tehtävät ovat niin monipuolisia, että osallistumismaksulle saa täydellisen vastineen. Kuvat ovat osaksi edellisiltä vuosilta ja kilpailun järjestäjiltä, kun kuvasaldo jäi niin huonoksi tänä vuonna sateen vuoksi.

Tässä tehtävässä sain viime vuonna tärykalvon puhki, kun mäjähdin veteen täysin kyljelleni. Kuva TCC 

Vuoden 2014 limaliuku

Kisan säännöt ovat muuttuneet joka vuosi aina vähän. Kilpasarjassa on pitänyt mennä osa ajasta jalkaisin ja osan aikaa on saanut käyttää pyörää. Kilpasarjalaiset saavat ohittaa muut joukkueet. Harrastesarjassa olevat ovat saaneet mennä jalkaisin ja pyörällä, tosin viime vuonna ei saanut käyttää pyörää. Lisäksi harrastesarjassa käytössä on olleet ilmaiseksi Tampereen kaupungin liikenteen bussit. Kilpailuaikaa on kuusi tuntia ja rasteja on ympäri kaupunkia yli 30. Varmaan keskimäärin joukkueet ehtivät kiertää 10 rastia päivän aikana. Parhaimmat jopa 25 rastia! Suurin osa rasteista on keskustassa ja muutamia rasteja on sitten kauempana kaupungin laidalla. Kauemmista rasteista saa enemmän pisteitä. Tehtävistä ei etukäteen tiedä, mitä missäkin rastilla on. Jotain pientä vihjettä saattaa saada.

Tällaisen kartan mukaan bongailtiin tehtäviä ympäri kaupunkia. Kuva TCC

Tälle vuodelle ilmoittauduttiin kilpasarjaan, jotta saisimme käyttää myös pyöriä. Nooo, säännöt olivat muuttuneet ja harrastesarjassakin olisi saanut käyttää pyöriä. Artolla polvi rupesi reistaamaan kesän aikana ja mietimme, että kuinka jalkaisin mentävä osuus tulisi onnistumaan. Päätimme kisa-aamuna kysyä, että jos vaihtaisimme harrastesarjaan, jolloin saisi koko ajan käyttää pyöriä. Tämä oli järjestäjille ihan ok. Päivän aikana kuitenkin tajusimme, että säännöt olivat taas muuttuneet myös kilpasarjan osalta ja kilpasarjassakin olisi saanut käyttää pyörää KOKO päivän!!! Ei helvata, kuinka otti päähän siinä kohtaa!! Eikä kukaan järjestäjistäkään sanonut mitään aamulla, kun valitimme, että juoksuosuudet eivät nyt oikein onnistuisi.. Oma moka kun emme tajunneet asiaa, vaikka säännöt luinkin. Tosin kahtena edellisenä vuonna oli olleet kuitenkin juoksu- ja pyöräilyosuudet aikarajoitettuja, niin olin ihan varma että näin on tänäkin vuona. Me sitten veivattiin koko päivä pyörillä ja jonotettiin kiltisti rasteille parhaimmillaan 45min ajan. Kyllä sitä voi ottaa ihmistä päähän joskus ihan urakalla, vaikka kuinka yritti nauttia päivästä…

Osallistujamäärät olivat kasvaneet myös reilusti. Yli tuhat osallistujaa oli mukana ja se tarkoitti tosiaan myös sitä, että jonot olivat kasvaneet. Ensimmäisenä vuonna ilman pyörää ehti käymään 12 rastia, viime vuonna varmaan 9 ja tänä vuonna vain 7. Tehtävät ovat kuitenkin niin hauskoja ja moniakaan et niistä pystyisi kokeilemaan edes yksittäin tuon osallistumismaksun hinnalla, että kyllä sitä vaan siellä jaksaa jonotella. (Ennakkoon ilmoittautuessa maksu oli 44e per pää.) Tänä vuonna osui olemaan vaan hieman kurja sää ja vettä sateli pitkin päivää.

Nyt sitten niistä tehtävistä. Tänä vuonna suuntasimme kauimmalle rastille ensin. Navigointi ei ihan mennyt nappiin ja rastilla olikin jo hirmu jono. Jonotimme tähän ensimmäiselle rastille kaikista kauiten. Tehtävänä oli ensin pyöritellä yhdessä sellainen suuri Zorb-kuplapallo kukkulan päälle, jossa toinen menee pallon sisälle ja toisen pitää jättäytyä pallon alle sen lähtiessä vierimään alaspäin. Pisteitä sai nopeasta ajasta. Arto sai luvan kokea miltä tuntuu olla pesupallona pyykkikoneessa ja minä jäin pallon alle ja sen jälkeen ohjaamaan palloa rinnettä alas oikeaan suuntaan. Arto heitti pallon sisällä kuperkeikkaa minkä kerkesi ja minä yritin juosta perässä ja kaikin voimin pukkia palloa oikean suuntaan. Huhhuh hulluutta! Saatiin täydet pisteet!

Pallomyllytyksestä lähdimme takaisin keskustaa päin. Päädyimme parille rastille, missä oli jousiammuntaa ja toisella oli keilausta. Jousiammunta meni hienosti totta kai, koska siinä ei ollut Artolle mitään heikkoa. Minäkin pari nuolta lennätin ihan vaan huvin vuoksi, sen jälkeen kun Arto oli kerännyt jo pisteet. Keilauskin meni nappiin ja saatiin täydet pisteet. Lähdimme taas eteenpäin ja ohitimme pari rastia, joilla oli paljon jonoa eivätkä ne olleet niin kummallisia; frisbeegolfia ja pahvinoppien heittoa. Sitten tuli vastaan rasti ilman jonoja. Siinä pyöriteltiin isoja traktorin renkaita ja tehtiin niistä pyramidi. Se meni hyvin ja oli mukavaa puuhaa.

Koskikeskuksen rasti lupaili jotain korkeista paikoista, niin se sai olla seuraava kohde. Siellä oli hieman taas jonotettavaa, mutta jono tuntui etenevän hyvin. Saimme hypätä suurelle ilmapatjalle ensin kolmesta metristä ja sitten viidestä. Tarkoitus oli saada itsensä patjalle mahdollisimman selälleen, sen mukaan sai pisteet. Vaarallistakin se olisi ollut, jos olisi hypännyt liiaksi jalat edellä. Tämä oli ehdottomasti aivan paras rasti! Uskalsin hypätä hyvin, vaikka sainkin kauheat adrenaliinitärinät jälkeenpäin ja syke pompsahti 160:en. Saatiin hieman pyllylleen menoista vain pari pistettä miinusta, eli hyvin meni!

Aika alkoi olla tiukilla ja Arto halusi vielä rastille, missä pääsisi ajelemaan vesiskootterilla. Matkalla vesille, me pysähdyimme vielä yhdelle rastille, joka oli tällä kertaa temppuilua kuplapallojen kanssa. Kumpikin oli pallon sisällä ja Arto juoksi kohti ja pöksäytti minua mahdollisimman kovaa, että pyörisin mahdollisimman pitkän matkan taaksepäin palloni kanssa. Emme saaneet palloon kuin muutaman pyörähdyksen ja pisteitä tuli vain kuusi. Mutta oli se aika hullua pyörimistä. Ensimmäisellä osumalla täjäytinkin nenäni palloon ja niskat oli hieman hellänä seuraavan päivän.

Kuva vuoden 2015 kuplapalloista

Lopulta Arto pääsi vielä vesiskootterilla päristelemään järvelle. Onneksi jonoa ei ollut, sillä poljimme sieltä suoraan maaliin, kun kello oli minuuttia vaille ajan päättymisen. Päivän aikana rastit oli menneet hyvin ja ne olivat olleet oikein kivoja. Pientä kiukuttelua oli keskenämme navigoinnissa ja toki nuo sekoilut sarjan vaihdon kanssa harmitti. Joten ensi vuonna taas viisaampana mukaan! Paikallisillehan nuo on kivoja tapahtumia, kun ei tarvitse arpoa, mihin pitää mennä. Aivan mahtavaa olisi, jos Jyväskylään tulisi samanlainen tapahtuma. Paljon kivoja rasteja jäi vielä käymättä ja joka vuosi on tullut jotain uutta kivaa. Ensi vuoden tapahtumaan onkin jo ilmoittautuminen tehty! 

Vesijetillä hurjastelua

Vuoden 2015 BMX-pyöräilyä

Lomani alussa kävin viikon road tripillä Lofooteilla. Se oli aivan ihana ja elämystentäyteinen reissu! Kerron siitä kaiken, kun saan vaan aikaa kirjoittaa kaikesta siitä ihanuudesta! Pääsen vielä tässä kuussa todistamaan ystäväni rantahäitä Espanjassa ja sen jälkeen pääsee syksy alkamaan.

Nauttikaa kesän rippeistä ja alkavasta syksystä! :)

Levi Arctic Challenge

Viime viikolla oli miniloma Levillä. Koko kesän odotettu Arctic Challenge oli vihdoin käsillä! Kisatoveri oli tässä kesän aikana hieman hakusessa, mutta asioilla on tapana selvitä. Lähdin reissuun aivan tuntemattoman tyypin kanssa, joka osoittautui raudanlujaksi mimmiksi ja todella hyväksi tyypiksi. Satu bongasi mun ilmoituksen Lost in Kajaani-kisan seikkailijapankista, jossa olin etsinyt itselleni kisakumppania Kajaanin seikkailuun. Tutustuaksemme toisiimme päätimme lähteä tekemään road tripin ensin Leville. Kerrassaan reipas idea!

Torstaina nähtiin mun pihalla, kun Satu haki mut kyytiin. Siitä se reissu sitten alkoi. Perjantaina otettiin lämmittelyä vuokraamalla fatbiket ja ajeltiin niillä Levitunturia ympäri ja ylös . Siinä sitä hurahtikin nopsaan kuutisen tuntia hyttysten ja muiden kavereiden syötävänä. Aika hurja helle oli saavuttanut Lapin ja jännäsimme, miten kisassa jaksaa tarpoa siinä kuumuudessa.

Arctic Challenge ei ole sinänsä kisa, vaan enemmänkin tapahtuma. Siinä on ajanotto, mutta aikoja ei julkaista missään eikä parhaimpia palkita. Kyse on asenteesta, itsensä ylittämisestä ja haastamisesta, kaverin auttamisesta ja yhdessä tekemisestä. Mersun pisteeltä sai naamaansa kunnon sotamaalauksen, mikä oli mukava lisä koko hommaan. Kisan organisaattorina toimii Laura Peippo, joka laittoi jokaisen lähtöryhmän matkaan lämmittelyllä ja kunnon kannustuksella. Lähdöt oli porrastettu vartin välein ja yhteensä osallistujia oli yli 500! Mukaansa jokainen pari sai oman ihanan, rakkaan pöllin, jota kannettiin koko matka mukana. Pöllit valikoitui kaikille sattumanvaraisesti. Saattoi olla pieni, mutta painava tai iso mutta kevyt. Me saatiin ihan kompakti pölli, jolla on nyt yhteishuoltajuus. Satu sai ensimmäisenä viedä pöllin kotiin. Vaihdetaan sitten vaikka puolivuosittain. ;)

Reitti kulki 10km matkan ylös ja alas tunturia. Alussa uitiin Paskalammen yli eturinteen alle. Ihanan virkistävää siinä kuumuudessa. Pöllikin kellui mukavasti mukana. Ensimmäiselle oli ylittää ja alittaa isoja kaapelikeloja. Sitten alkoikin tarpominen eturinnettä ylös. Ylhäällä odotti erilaisia tehtäviä isojen renkaitten parissa. Piti hakata rengasta lekalla ja saada se liikkumaan pari metriä. Traktorinrengasta piti kääntää viisi kertaa ympäri ja sitten vielä vetää kaveria renkaassa pieni matka. Nämä meni mukavasti ja joutuisasti. Siitä lähdettiin kohti kisarinnettä ensin suossa rämpien ja ryömintäesteitä möngerrellen.

Meillä oli hyvä meininki ja vaihdettiin pölliä sylistä toiseen tiuhaan tahtiin. Kisarinteen ylös tamppaaminen oli kovaa hommaa, mutta ylös senkin pääsi ajan kanssa yksi askel kerrallaan. Välillä toinen meistä aina nojasi kädellään toisen selkään, niin se auttoi kiipeämisessä ihan hurjasti. Nojaajakin sai siinä pientä lepuutusta. Meidän lähdössä oli Mersun edustuspareja ja yksi mieskaksikko oli välillä meidän edellä, välillä saatiin jäämään ne hetkeksi taakse. Saatiin siitä pieni kisailuasetelma, kun yritettiin niitten kanssa kilpailla. Muut meidän lähdössä olleet pari oltiin jätetty taaksemme ja edellisten lähtöjen pareja saatiin ohitettua useita.

Ylhäällä odotti isojen kivenlohkareiden kantaminen. Siinä jouduttiin jonkun aikaa jonottamaan omaa vuoroa. Pohdittiin jo, että tehdäänkö sakkokyykyt ja jatketaan, mutta mihinkäs siinä oli kiire. Niitä tehtäviähän sinne huipulle oli kiivetty tekemään. Sen jälkeen alkoi piiiiitkä alamäki ja minä pääsin vauhtiin. Selvästikin mun vahvuus oli alamäissä ja Satu jaksoi puksuttaa paremmin ylämäkiä. Kokeilin välillä myös kieriä rinnettä alas heinikossa, mutta se lähti niin vinoon ja pää meni pyörälle, että ei kovin fiksua. Naurattaa kuitenkin edelleen. :)



Alamäen jälkeen tulee aina ylämäki.. Vai miten se meni? Tässä tapauksessa just näin. Heti kun päästiin alas, oli lähdettävä kiipeämään ylös. Kolmas ja viimeinen huipulle nousu. Nyt alkoi tuntua vähän jano. Pari vesipistettä oli ollut ihan hyvissä kohdissa, mutta kolmas olisi voinut olla ennen tätä viimeistä nousua. Ylhäällä oli luvassa monkey bars ja vettä! Ei mennyt monkey bars ihan niin sukkelaan kuin normaalisti menisi, kun 8 kilsaa tunturia painoi jo kropassa. Tässä kohtaa Mersumiehet taisivat vetää lopullisesti meistä ohi. Vettä tuli juotua ihan liikaa ja maha hölskyen lähdettiin siitä alaspäin.

Seuraavaksi piti kantaa ihan kunnon tukkia sellainen pieni lenkki ryteikössä. Tää tehtävä oli mun mielestä kaikista kovin ja ehkä paras! Tukki olkapäille ja tasasta vauhtia eteenpäin. Joka askeleella tuntui, että lyhenee sentti sentiltä, kun painoa oli niin paljon. Tieto siitä, että eturinteen alla odottava maali on jo lähellä, lohdutti kummasti. Alhaalla odotti vielä tulieste, joka ei ollut kovin kummoinen. Siinä loikattiin sellaisen ison rakovalkean yli. Juuri kun luulit, että nyt saat jo uida maaliin, oli vielä kannettava vettä saaviin reikäisellä sangolla.

Pölli edellä Paskalampeen taas ja maaliin uinti! Vastaanotto oli ihanan kannustava ja saatiin mitä mainioimmat kuksat mitaleiksi. Todella mahtava muisto tapahtumasta tuo kuksa. Mersumiesten kanssa maalissa halattiin hyvästä kisasta. Kiitokset hyvästä kiristä! Voittivat meidät muutamalla minuutilla. Meillä kesti 2 tuntia ja 16 minuuttia tässä koitoksessa. Oltiin tyytyväisiä, annettu kaikkemme ja kovempaa ei oltais päästy. Hieno tapahtuma ja helteestäkin huolimatta jaksettiin kunnialla vetää homma loppuun. Olin niin odottanut kisan jälkeisiä paljuja ja saunoja, joihin seuraavaksi sukelsimme!

 

Paljubileet oli ihan leppoisat. Kuvittelin ehkä hurjempaakin menoa ja ihmispaljoutta. Iltabileetkin jäivät hieman vaisuiksi. Odotimme seuraavan aamun SuperFood-brunssia ja menimme ajoissa nukkumaan. Sunnuntaina pettymys olikin valtaisa, kun paikalle päästyämme saimme tietää, että brunssi oli jostain syystä peruttu! Onneksi koko päivän pelasti suppailu-retki Ylläkselle. Otettiin laudat koko päiväksi ja nautittiin järvestä, maisemista ja auringosta. Todella mahtava palauttelupäivä ennen kotiinlähtöä!

Kiitokset rautaiselle Satulle, huoltojoukoille ja kisan järjestäjille! Hieman kilpailuhenkisenä ihmisenä oli vaikea suhtautua siihen, että omaa aikaa ei voinut vertailla muiden aikoihin. Tämä oli minulle yllättävän suuri asia. En olisi alun perin uskonut, että se olisi mitään merkinnyt. Muutoin kisa oli minulle mieleinen ja hyvin järjestetty. Ensi vuonna sitten kenties uusi reissu. 
Nyt mulla alkaa kolmen viikon loma ja luvassa aika muikeita reissuja!

Moro sano poro!

Jyväsjärvi Triathlon

Kohta kaksi viikkoa vierähtänyt siitä, kun oltiin oikein jännän äärellä! Vähään aikaan ei olekaan niin kovin jänskännyt kuin ennen Jyväsjärvi Triathlonia. Heti sen jälkeen en saanut edes tekstiä aikaiseksi, koska kesä. Tapahtuman järjesti JYNMKY ja kyseessä oli pieni tapahtuma kaikentasoisille. Tarkoitus oli, että kenellä tahansa olisi matala kynnys osallistua. Osallistumismaksu oli hurjat 2e. Paikalle saapui 50 osallistujaa, joista näki, että osa oli enempi tosissaan, toiset taas vähän rennommin. 

Päivä näytti aluksi hieman synkeältä sään puolesta, mutta kisan aikaan hellettä alkoi jo pukata. Olin saanut muutaman kaverin kannustusjoukkoihin ja hieman vaihdoissa avustamaan. Tuli aika lähteä rannalle lähtölaukausta varten.. Uintimatka näytti todella pitkältä ja kävin ensin kastautumassa. Vesi oli todella kylmää! Sitten se kisa alkoi! Ensin uitiin Alban uimarannalta Mattilanniemen sillan ali Alban hotellin laiturin päätyyn saakka, noin 300m. Se oli todella pitkä matka. Yritin uida vapaauintia ja selkää, vaan vettä meni niin  paljon jo hengitykseen, että päätin mennä rauhassa rintauintia. Puolessa välissä kokeilin jopa ylettäisikö jalat pohjaan, jos hetken huilaisin. No ei todellakaan ylttäneet, pakkohan se on vaan jatkaa! Uinti kesti noin 8 ja puoli minuuttia ja taakseni jäi ehkä seitsemän tyyppiä. Otti todella koville. Ajattelin vain, että nyt alkaa sitten ne helpot osuudet, mutta eihän tässä ketään saa enää kiinni..

Vaihto sujui nopsaan, heitin vaan kengät ja sukat jalkaan ja kypärän päähän. Lähdin polkemaan niin kovaa vain kuin pääsin. Tiesin, että sitä jaksan tehdä. Vähän piti Jyväsjärven reitin varrella ihmisiä varoa ja väistellä, mutta yllättävän helposti pääsi kulkemaan. Reittiähän ei oltu mitenkään merkattu tai suljettu muilta. Huomasin ilokseni, että muutaman ihmisen sain ohitettua. Matkan varrella kaikista ei edes tiennyt, ketkä ovat kisassa ja ketkä eivät.  Pyöräilyosuus oli noin 13km ja meni aika kivuttomasti aikaan 26min ja jotain.

Pääsin takaisin Alballe ja heitin pyörän sivuun ja jatkoin heti juoksuosuudelle. Ajattelin, että tämä 4,5km menee helposti ja nopeasti. Vaan jalat ja mahapa oli vähän eri mieltä. Jalat oli ihan veltot ja mahaan pisti. En saanut oikein vauhtia hommaan. Juoksussa kierrettiin Albalta Kuokkalan sillan yli ja takaisin Mattilanniemen sillan yli Alban hotellin eteen. Loppulenkistä sain vähän happoja jaloista pois ja vauhti vähän kasvoi. Yhtään naista en nähnyt juoksuosuudella, muutaman miehen kylläkin. Ajattelin, että sinne ovat menneet jo varmaan nopeimmat maaliin. Juoksuun meni aikaa 22min ja jotain. Maalissa tokaistiin vain, että sieltä tulee naisten nopein maaliin. Mitä ihmettä!!?? Voitinko minä?! En oo koskaan päässyt edes kolmen sakkiin! Aivan mahtavaa! Se fiilis oli huikea! Vaikka olikin kuinka pienestä kisasta kyse, niin yllätys oli suuren suuri. Olin jo pyöräilyssä saanut ohitettua muut naiset, mutta en ollut sitä itse tajunnut lainkaan. Kaverit tuli halaamaan ja onnittelemaan, kun minä vielä ihmettelin, mitä on tapahtunut. Vaikka kuinka olin hidas uimaan, niin ihmeitä voi siis sattua. Luulen, että sitä mun räpiköintiä katsellessa ei kovin moni olis uskonut, että olen eka nainen maalissa. Vähiten varmaan itse.



Olin kuvitellut, että uintiin olisi mennyt vielä pidempi aika, samoin kuin pyöräilyyn. Juoksuun taas olin ajatellut menevän pari minuuttia vähemmän. Kuvittelin että olisin maalissa jossain tunti ja 10 min kohdalla. Juoksuosuudella hoksasin kuitenkin kellosta, että saan alitettua tunnin! Loppuaika olikin 57min ja jotain. Kokonaissijoituksessa olin 16. Huikeeta! Uintiosuudella ajattelin, että tää on eka ja vika triathlon mulle, mutta maalissa tulin ehkä toisiin ajatuksiin. Palkinnoksi sain lahjakortin Laajavuoren Seikkailupuistoon, hyödyllisempi kuin mitali! Kiitoksia järjestäjille hyvästä kisasta! Ensi vuonna on 10. vuosi Jyväsjärvi Triathlonille, niin pitäähän sitä juhlavuotenakin osallistua.

Suuri kiitos mun ihanalle tukijoukolle kisassa!