Jukolan viesti 2017

Olin ennen juhannusta etsimässä rasteja pitkin Enon metsiä. Kyseessä oli siis aina yhtä jännittävä Jukolan viesti. Viime vuosi Jukolaa jäi välistä, mutta sitä ennen oon ollut kyseisessä joukkotapahtumassa mukana pari kertaa.  Ensimmäistä kertaa Jukolaan lähtiessäni jännitti ihan pirusti. En ollut suunnistanut kovin valtavasti, enkä varsinkaan yksin. Kun pääsin pois metsästä, olin niin ikionnellinen siitä, että olin juossut oman osuuteni hyvin ja löytänyt kaikki, melkein 30 rastia! Teki mieli halata kaikkia vastaantulevia ja taisin minä vähän halatakin, ainakin kaveria. Toinen Jukola oli pimeällä osuudella. Se vasta jännää olikin! Edelleen olin hämmentynyt siitä, että osasin siellä pimeässäkin metsässä löytää kaikki rastit ja pääsin maaliin. Aivan käsittämätöntä.

Tämän vuoden Jukola oli osallistumisensakin puolesta pimeän peitossa vielä viikkoa ennen ajankohtaa. Minulla ei ollut joukkueesta tietoa, ennen kuin huomasin Suunta Jyväskylän ilmoituksen, jossa he etsivät juoksijoita Jukolaan. Suunnistusseura haki täydennystä niin Jukolan viestiin kuin Venloihinkin. Koska Jukolaa olin juossut jo aiemminkin, toivoin osuutta taas yön tunneilta. Pääsin sitten oikein kunnon konkareiden joukkueeseen, Suunta Jyväskylä 7, osuudelle 3.

Jukolan viestin etenemistä seurataan isoilta screeneiltä

Yritän tiivistäen tähän vielä kertoa, että millainen systeemi se Jukolan viesti on. Monellakaan siitä ei ole ihan täysin käsitystä ja totta puhuen ei ollut minullakaan ennen ensimmäistä omaa kokemusta. Tämän vuoden Jukolan viesti oli 69. Viestijoukkueessa on seitsemän juoksijaa. Jokainen osuus on hieman eri mittainen, noin 7-15km. Jukolaan voi osallistua niin naisia kuin miehiäkin. Lähtö on klo 23, joten myös hämäriä ja pimeitä osuuksia tulee joillekin juoksijoille. Päivällä ennen Jukolan viestiä juostaan Venlojen viesti, joissa juoksee vain naiset. Venloja on joukkueessa neljä ja matkat hieman lyhyempiä kuin Jukolassa. Tapahtuma on valtava, mukana on noin 20000 juoksijaa ja noin 1500 joukkuetta. Mukana on ihmisiä niin MM- suunnistajista aivan tavallisiin kuntorasteilla kävijöihin.



Minä pääsin pelipaikoille parin työkaverin kyydissä. Kohteena oli siis Joensuun kupeessa oleva Eno. Paikalla välimatkat on pitkiä. Ensin taivalsin etsimään telttapaikan tuhansien muiden joukosta. Siihen teltta pystyyn ja hakemaan omaa kisanumeroa. Ehdin just näkemään myös viestin aloituksen, siinä on tunnelmaa, kun yli tuhat juoksijaa lähtee lamput päässä kohti rasteja. Päätin ottaa vähän iltapalaa ja lähteä pikku tirsoille ennen omaa vuoroani. Laskelmien mukaan minun hetkeni koittaisi vasta neljän tienoilla. Heräilin välillä tarkistamaan tulospalvelusta, mikä tilanne oli oman joukkueen juoksijoilla.


Viestin ensimmäiset juoksijat starttaavat

Kolmen aikaan lähdin tallustelemaan lähtökarsinaa kohti. Siellä on kanssa niin jännää ja tunnelma aika veikeä, kun ihmisiä tulee vaihtoon, toinen saa kartan ja katoaa maastoon. Välillä kaverit oli hieman hukassa ja joillakin meni tosissaan hermo kun huutelivat siellä hyvän aikaa. Kello oli puoli viiden tienoilla, kun minä sain kartan ja lähdin matkaan. Ensin juostaan pikku pätkä viitoitettua reittiä metsän reunaan ja siitä sitten ensimmäiselle rastille. Ja voi jukola, sanon minä, miten pitkän rastivälin siihen olivat heti laittaneet. Lähdin kompassin suunnan avulla matkaan ja tuntui, että kukaan ei ole menossa samaan suuntaan. Juoksentelin yli kahden kilsan rastivälin melkein itekseen. Sitten kosahti.. Tiesin, että olen lähellä, mutta en kai sitten kuitenkaan. Maastoon tulee tuhansien juoksijoiden jättämiä suunnistajan polkuja, mutta nyt nekin katosi. Pyörin metässä yrittäen saada kiinni jostain, missä olen. Sitten löysin vihdoin maamerkin ja Ensimmäiselle(!!!) rastille! Perhana, siihen koko touhuun meni melkein tunti ja 4 kilsaa! Hyvinpä alkoi..

Ennen lähtöä


Kauhian pitkä ensimmäinen rastiväli

Seuraavat rastit löytyivät huomattavasti vaivattomammin. Aikaisemmissa Jukoloissa olen juossut usein jossain letkassa, mutta eihän siellä nyt ollut juuri ketään! Välillä saattoi muodostua muutaman ihmisen huutelu, kysely ja juoksentelu ryhmä. Siellä on siis ihan ok auttaa toista, kun ei kuitenkaan voitosta ole tuossa vaiheessa kyse.. Yhtälailla jos on ite aivan hukassa, kyllä joku aina auttaa. Rastit on siis sijoiteltu kaikilla hieman erilailla karttaan, joten ihan samaa reittiä et pääse alusta loppuun yleensä saman ihmisen kanssa juoksemaan.


Juoksun jälkeen

Yllättävän vaikeasti oli rastit sijoiteltu, enkä maastostakaan mitään suuria wau-elämyksiä saanut. Kokemuksena kuitenkin taas hieno ja se tunnelma siellä on vaan niin mahtava! Mulla meni aikaa jotain 2h38min, 15km, rasteja 26 kpl. Se mun osuus, nro3, oli suunniteltu linnuntietä pitkin 12,3-12,6 km pitkäksi. Että yksi kilometri tuli varmaan extraa siellä ekalla rastilla… Huikee keli oli kyllä, yölläkin ihan lämmin. Venloilla oli kyllä ollut ihan liiankin kuuma päivällä. Vasta sopivasti pois lähtiessä alkoi sataa.

Tärkeimmät työvälineet, kompassi ja Emit



Käykää kokemassa Jukola. Tai Venlat. Hienoa touhua ja fiilistä. Ihmisiä hyvällä mielellä ja markkinatunnelmaa parhaimmillaan. Samalla saa viettää yön ulkona.

Kesä on täynnä kaikenlaista touhua ja tapahtumaa. Kunpa ehtisin kirjoittamaankin niistä kaikista. Yritän parhaani ja jos minusta ei kuulu, olen luultavasti pyörän selässä, teltassa, kanootissa, rullaluistimilla tai märkäpuku päällä vesillä!

Ihanaa, vihreää, lämmintä kesää!

Anni

Jäärogaining ketkupolkaten

Tuli kokeiltua taas uutta asiaa viime viikolla. Uusi tuttavuus oli rogaining ja 8 tuntia potkukelkalla. Rogaining oli suurimmaksi osaksi jäällä ja siellä oli niin paljon hienoja ja ihmeellisiä asioita, että en olisi uskonut, kuinka ihastuksissani taas saatoinkaan luonnosta olla!

Kyseessä oli jäärogaining. Rogainingissa suunnistetaan rasteja bongaillen, niin että saataisiin mahdollisimman paljon pisteitä. Jokainen rasti on pisteytetty ja rasteja voit käydä hakemassa siinä järjestyksessä kuin itse haluat. Jäärogainingissa sai valita itse kulkupelin. Osa päätyi retkiluistimiin, pyörään, suksiin, juoksuun tai kuten me, potkukelkkaan! Minä lähdin valloittamaan jäitä Satun kanssa, joka uskollisesti jaksoi tulla mukaani tähän 8 tunnin mittaiseen seikkailuun. Valittavana olisi ollut myös lyhyemmät, 2 tai 4 tunnin sarjat. Mutta myö tiiettiin, että neljän tunnin kohdalla ollaan vasta päästy vauhtiin.

Kova arpominen oli tuon kulkupelin kanssa. Sää vaihtui ennen kisaa koko ajan ja tilanne jäällä eli. Välillä oli suksikeli, välillä pyöräkeli, mikä millonkin. Lopulta lumet katos jäiltä melkein kokonaan, mutta jäänpinta oli vähän pehmeä. Kaikkeenhan me oltiin varustauduttu, mutta potkukelkka oli paras vaihtoehto sille aamulle. Nähtiin kartta aamulla kisatoimistossa ja tehtiin hahmotelma reitistä. Päätettiin, että suurimmaksi osaksi haetaan rasteja jäältä, rannoilta ja saarista, eikä lähetä kovin kauas mantereelle. Vaikka meidän kelkka-nastakenkä varusteilla jalkautuminen olikin vaivatonta. Suureelliseksi osoittautunut suunnitelma oli, että lopuksi tullaan kisatoimistolle ja otetaan pyörät ja haetaan rasteja vielä teitä ja polkuja pitkin myös mantereen puolella. No ei toteunut.

Paikalle oli tullut noin 20 joukkuetta ja 12 niistä oli 8 tunnin sarjassa. Eli pieni joukko, mutta sitäkin intoutuneempi. Myö oltiin erilaisia kuin muut. Monella oli kisatoimistossa reittisuunnitelmaa tehdessä kartan alla pehmuste ja ne tökki nuppineuloja ja villalankaa siihen kartalle. Myö vaan muutamat viivat vejettiin siihen karttaan ja päätettiin seurata sitä. Noh, ehkä myö ei sen takia voitettukaan, kun jäi villaviivat vetämättä.

Minä olisin niin kovasti halunnut lähteä retkiluistimilla reissuun, mutta jäänpinta oli sen verran pehmeä, että oli onni nuo kaksi potkukelkkaa takakontissa. Oli muuten ihan oma projektinsa, että saatiin ne hankittua. Jyväskylässä toimii sellainen seura kuin Kensu Ry. Heillä on kaikenlaista toimintaa liittyen muun muassa potkukelkkailuun ja luisteluun. Otin yhteyttä sähköpostilla ja pian minulle soiteltiin, että saisin hakea kilpakelkan lainaan. Upeaa! Toinen kelkka saatiin miehen työpaikalta lainaksi, se oli ihan perus mummokelkka. Kummassakin oli puolensa..

Kuva: Tommi Lahtonen

Lähtö koitti ja myö oltiin ihan viimesten joukossa kiiruhtamassa lähtöalueelle. Ei kai se nyt niin kiire voi olla, jos on 8 tuntia aikaa? Kilpakelkan ohjauksessa oli hieman tuunattavaa, kun sen tanko meinas vähän pyöriä, mutta jesarilla paikkasimme sen. Mummokelkka taas oli aika juukelin painava, mutta hyvin jämäkkä ohjaus. Kaikki lähti vähän omiin suuntiinsa, sillä kartalla oli rasteja kahdella eri järvellä. Myö lähettiin Muuratjärven puolta kiertämään ensin. Kelkat aina välillä parkkiin ja muutama harppaus rasteja hakemaan. Kengät saatiin märäksi jo aika alkuvaiheessa, kun siellä metässä olikin ihan riittävästi lunta. Rastit olikin jännä käydä leimaamassa, sillä niitä ei oltu merkattu maastoon millään lailla. Kun oltiin rastin kohdalla, niin kännykän avulla leimattiin rasti gps:ää hyödyntäen. Ja jos ei oltu kohdalla, niin vähän pyörittiin ja yritettiin uudestaan. Aika hyvä systeemi.

Jäällä oli aivan mahtavaa. Saaret, kalliot, maisemat ja maasto oli niin hienoja. Pitkä, varmaan useamman kilometrin mittainen railo isoilla ahtojäillä oli yksi hienoimpia näkyjä reitillä. Yksi luuranko tuli myös vastaan. Oltiin aivan haltioituneita luonnon ihmeistä. Auringonpaistetta ei saatu, mutta ei onneksi pahemmin mitään satanut niskaankaan. Muutamat rasteista oli keskellä järvenselkää, ilman mitään maamerkkejä. Ne oli aika pirullisia. Piti ottaa kompassilla tarkasti suunta ja matka ja suunnistaa kohteelle. Kyllä ne sieltä aina löytyivät, mutta välillä piti kyllä vetää semmonen piirileikki siellä, että saattoi käydä mielessä jo rastin ohittaminenkin.

Lähtö oli ollut kaheltatoista ja yhtäkkiä kello olikin jo melkein viisi, kun lähdimme ylittämään maakaistaletta kohti toisen järven valloitusta. Siinä ei auttanut kuin heittää kelkat selkään ja astella harjun yli toiselle puolelle. Aika vaivattomasti se sitten lopulta kuitenkin kävi. Tässä välissä päätimme vaihtaa välillä potkureita ja minä pääsin kilpakelkan ohjaksiin. Johan jaksoi taas potkia. Kelkkahan kulki mummopotkuriin verrattuna puolet kovempaa.

Kun pääsimme Päijänteen puolelle, tajusimme, että aurinko laskee kohta ja eihän tässä olekaan kauheasti aikaa enää, kun kaheksalta pitää olla maalissa. Haimme muutamat rastit ja päätimme jättää pari suuniteltua välistä. Kompassikin ehti kadota jo siinä rastien välissä ja hämärä hiipui jäälle. Pienoinen paniikki tuli, että mitenköhän kauan tässä pimeydessä pystyy suunnistamaan, kun ei kohta näe enää maamerkkejä kunnolla kuin lähelle ja myöhästytäänkö me maaliin tuloajasta? Lamputhan meillä oli, mutta ei niillä pysty kovin kauas tulkitsemaan maaston muotoja. Päätettiin potkia vaan perkuleesti kohti maalia. Otettiin vielä lähimmät rastit matkalta, mutta muutama hyvä jäi hakematta. Maaliin päästiin kyllä oikein ajoissa ja onnistuneesti. Aikaa jäi vielä puoli tuntia! Eväät kuitenkin huuti jo meitä, eikä jaksettu enää jalkautua muutaman pisteen takia.

Kuva: Tommi Lahtonen

No nythän se paniikin poikanen harmittaa, koska sillä voimalla oltas ehitty hakea yksi tai kaksi rastia vielä jäällä ollessa, eikä oltas hävitty meitä paremmille vain 7 pisteellä! Siis niin pieni ero.. Noh, päivä oli tarkoitettu kuitenkin ulkoiluun ja luonnosta nauttimiseen. Jaossa ei ollut palkintoja vaan elämyksiä. Linnuntietä rastilta rastille matkaa meillä tuli 41km, rasteja 35. Mulla oli gps-kello, joka ei jaksanut kuin 6 tuntia ja siihen tallentui 40km. Joten luulen että kokonaisuutena kilsoja kertyi varmaan jotain 45-50km. Aika hyvin potkukelkalla. Ei kuitenkaan oo juuri tullut potkuteltua. Mitä nyt yhdet MM-kisat vaan takana.

Kisan järjestäjänä oli Tommi Lahtonen, joka järjestää myös Halloween Hikea, missä olen ollut mukana. Tommin tapahtumat on hyvänmielen tempauksia ja reiteillä luonto antaa parastaan. Kiitos hienosta jäärogainingista. Kiitos myös Satu, oot niin mahtava kisakumppani!

Tuonne jäälle piti palata seuraavinakin päivinä ja silloin sai iskeä luistimet jalkaan ja nauttia auringosta ja myötätuulesta kovalla jäällä.

Terkuin,
Anni


Instagram: anniliikuttaa

Potkukelkkailun MM-Kisat 2017

Potkukelkkailun Maailmanmestaruuskisat Multialla eivät jättäneet kylmäksi tänäkään vuonna. Tapahtuma oli viime vuonna niin mainio, että halusin ehdottomasti mukaan myös tänä vuonna. Voit lukea viime vuoden kommelluksista täältä. Kisat ovat rennot ja paikalla on markkinatunnelmaa. Meitä lähti Multialle koko autollinen ja saatiin ihan kunnon kisamaskottikin mukaan kannustamaan.

Osallistuin ystäväni Miian kanssa naisten parisprinttiin. Tämähän oli jo tuttua hommaa viime vuodesta. Paikalta saatiin lainaksi Kickbiken tarjoamat kilpapotkukelkat. Koska treenaaminen oli jätetty tähän H-hetkeen, niin juuri ennen kisaa vähän niillä potkuteltiin ja lämmiteltiin. Tänä vuonna onnistuttiin olemaan lähtöviivalla ajoissa ja muiden naisten kanssa samassa lähdössä. Rata oli 300m pitkä jäädytetty urheilukentän ympärys. Pareja lähdössä oli kuusi. Parisprintti kilpailtiin viestinä, niin että kumpikin pareista potki 3 x 300m, yhden kierroksen aina vuorollaan ja maalialueella oli läpsystä vaihto. Ne muut tais olla ihan oikeasti harjoitellutkin. Vaikka kuinka yritti imitoida sitä niiden pitkää ja tehokasta potkua, saatiin pitää hienosti peräpäätä kisassa. Että kai siitä treenaamisesta vois olla hyötyä! Sain viimeisenä vetää oikein kunniakierroksen itsekseen, kun muut olivat tulleet jo kierroksen ennen meitä maaliin. Jyväskylän Liito, eli Miia ja minä, oltiin tehty kaikkemme ja olemme nyt naisten parisprintissä maailman 6. parhaita. Nih, että ihan hyvin kuitenkin!

Kun virallinen osuus oli ohi, osallistuimme vielä hyväntekeväisyyshaasteviestiin. Tänä vuonna tuotto meni Älä Kiusaa Mua Ry:lle. Haasteviestissä mennään kolme kierrosta hyvällä mielellä ja meiningillä. Potkukelkkoja on tuunattu ja kisa-asut oli monella todella hauskoja. Meilläkin lähti haasteviestiin matkaan meidän kisamaskotti, Mansikki, kyydissä istuen ja myö mummot Mansikkia kärrättiin helemat paukkuen ympäri kenttää. Saatiin Eslalta lainaan ihanan iloinen pinkki potkuri tätä varten. Kuvat puhukoot puolestaan. J

Päivä oli aivan ihana sään, seuran, tunnelman ja tarjoilujen puolesta. Aurinkoi paistoi ja kisat meni mainiosti. Loppukevennyksenä mentiin muikuille ja oluelle palkkioksi hyvistä potkutteluista.Päivän aikana tuli syötyä perinteisesti markkinamurkinaa muutenkin, eli makkaraa ja metrilakua. Kiitos ihanille ystävilleni, jotka olitte mukana!

Seuraava juttu on tulossa pian, kerron Jäärogainigista, jossa olin myös nyt maaliskuussa. Jutut on nyt yhtäkkiä kovin potkukelkka-aiheisia. Olen tästä itsekin ihan yllättynyt. J

Kevätterveisin,

Anni

Instagram: anniliikuttaa

Finland Ice Marathon

Vuosi sitten hommasin retkiluistimet ja ihastuin hommaan ihan täysin. Tänä vuonna talvi on ollut oikein antoisa hyvien jäiden puolesta ja luistimilla on tullut kilometrejä ihan mukavasti. Alkuvuodesta kuulin, että Kuopiossa järjestetään jäämaraton ja sinnehän minä suuntasin viikko sitten.

Matkavaihtoedot olivat 200 km, 100 km, 50 km tai 25 km. Valitsin 50 kilsan matkan. 100 ja 200 kuulosti aika hurjilta. Tuossa Jyväsjärvellä ei kovin montaa tuntia jaksa pyöriä kolmen kilometrin lenkkiä ympäri, se rupee jo vähän kyllästyttään ajan kanssa. Ei sitä sit ihan noin pitkän matkan luistelua huvita siinä treenatakaan. Vaihtelukseni löysin tänä talvena myös Vesangasta jääradan, mitä huolletaan. Pätkä lähtee Vesangan koululta ja päätyy Sikosaaren laavulle, pituutta noin 2,5 km. Mukava pätkä sekin. Mutta nyt takaisin Kuopioon! Kuopiossa jäärataa oli saatu tehtyä jopa 12,5 km! Kiertäisin sen siis neljästi ympäri.

Edellisenä iltana menin ystäväni luokse Kuopioon ja käytiin illalla kuutamoluistelulla satamassa ja fiilistelemässä seuravan päivän kisaa. Jätkänkynttilöiden valaistuksessa tehtiin pieni lenkki. Kompasteltiin niin pahasti railoihin, että aika lyhyeksi jäi luistelut. Rupes vähän jännittään, miten paljon niitä railoja siellä kisareitillä olisikaan...

Kisapäivän aamuna oli mukavat kymmenen astetta pakkasta ja aurinko paistoi. Aika optimaali luistelukeli. Satamassa oli yllättävän vähän ihmisiä. Toki lähdöt oli porrastettu, mutta ei siellä juuri yleisöäkään näkynyt. Siitä sitten vaan reippaasti laittamaan numerolappua selkään ja luistimet jalkaan ja viivalle. Yli sata oli maaliviivalla 50 km sarjassa. Naisia vain 24. Jostain syystä lähtöviivalla jännittää aina. Ihme homma. Kun ei siinä lähdössä kuitenkaan ole nopeudesta kyse näillä matkoilla.  Lähdön jälkeen sai luistella aika itsekseen. Välillä 200 ja 100 kilsan luistelijat pyyhkäsi ohi. Välillä ohitti itsekin jonkun. Railoja oli aika paljon, mutta ne näkyi hyvin ja ehti väistellä niitä. Rata oli huollettu muuten hyvin. Jonkun verran siellä porukkaa kaatuili, mutta en nähnyt tai tiedä, että kellekään mitään pahempaa olisi käynyt. Reitti oli aika kiemurainen, mikä oli ihan hyvä, koska tuuli puhalsi aika napakasti. Tuli hyvin vaihtelua myötä- ja vastatuulen välillä. Kierroksen loppusuora, noin 2km, oli vastatuuleen ja se oli aika raskas. En meinannut löytää oikein ketään, joka olisi mennyt sopivaa vauhtia ja olisin päässyt perässä vähän helpommalla.

Kaksi ekaa kierrosta meni aika helposti, mutta kolmas alkoi jo tuntua selässä. Just hyvällä hetkellä päädyinkin luistelemaan yhden miehen perässä ja sain aika paljon helpotusta varsinkin vastatuulisissa kohdissa. Kaksi viimeistä kierrosta sinnittelinkin siinä. Mies kysyikin vikalla kierroksella, että vaihdetaanko välillä. No, eihän se kauaa malttanut perässä pysyä. Olin laskeskellut, että aikaa menisi noin kak ja puol tuntia. Sitä tavoittelin ja maalissa aika oli 2:29:18. Aika hyvin tähdätty, mutta kyllä siihen sai vähän jo töitä tehdä ja kiirettäkin pitää. Kyllä väsytti. Hetki sitten sairastettu flunssa ei hirveästi ollut auttanut tähän valmistautumisessa. En käsitä miten ne 200 km luistelijat jaksoi vetää niin hirveetä vauhtia! Tuntu että se kärkijoukko ehti mennä munkin ohi varmaan kahella kierroksella. Uskomattomia tyyppejä.

Mä sain mitalinkin! Kaikki sai mitalin. J Mutta olin mä kuudes! Joten hyvin meni. Kultamitalisti oli tullut maaliin melkein kierroksella ennen mua ja viideskin oli mua edellä varmaan 5 minsaa, joten aikamoisia eroja. Aattelin, että kisan jälkeen on varmaan selkä ihan jökissä ja jalat jumissa, mutta ei tullut mitään lihastuntemuksia, ihme! Väsytti kylläkin aika lailla pari päivää. Mukava kisa, johon voi kyllä uudelleenkin päätyä. Yleisöä olis kyllä kaivannut vähän enempi paikan päälle. Olispa Jyväskylänki suunnalla noin pitkä jäärata. Olisi aika luksusta! Matkalla kotiin kävin ostamassa vielä Tiinan Tuvalta laskiaispullaa palautteluun. J

Jäät on tällä hetkellä vahvimmillaan, joten rohkeasti jäälle! Menkää luistelemaan kun vielä voi! J

  Instagram:anniliikuttaa

Löytyykö Sisua?

Jyväskylän Laajavuoressa sijaitsee pikkuinen kuntosali, nimeltään Kipinä. Kipinä tarjoaa pienryhmävalmennusta ja yksilöohjauksia. Kaverini olivat käyneet siellä jo viime kesästä saakka ja kehuivat todella hyviä valmentajia ja tunteja. Päätin kokeilla itsekin millaisesta rääkistä siellä on kyse. Ilmoittauduin Sisu-kurssille, jonka kävin ennen joulua. Sisuun kuului 12 pienvalmennuskertaa, kuuden viikon ajan, kahdesti viikossa. Sisun sisältö oli crossfit-tyyppistä, paljon omalla kehonpainolla tehtäviä juttuja, kahvakuulaa ja levytankoa. Sisuun otetaan maksimissaan kahdeksan osallistujaa, mutta meitä ei ollut kuin viisi. Sali onkin niin pieni, että se oli ihan sopivasti minusta.

Alussa olin jotenkin epäileväinen siitä, että onko tunnit tarpeeksi haastavia ja miltä tuntuu treenata niin pienessä ryhmässä ohjaajan valvovan silmän alla. Toisaalta minulla oli ollut pitkä sairasloma alla, joten jännitin myös sitä, että miten kroppa suhtautuu uusiin treeneihin. Ensimmäisellä kerralla oli kuntotesti, joka kävi ihan kunnon treenistä. Siinä tehtiin 45s aina yhtä liikettä. Minuutin tauko ja sama 45s uudestaan samaa liikettä. Liikkeet olivat punnerrus, burpeet, istumaannousut, soutu ja kyykyt. Lopussa olis ollut sama kuntotesti, mutta multa se jäi välistä, kun olin kipeenä juuri sillä kerralla. Sillon tuntui, että olisin saanut huonommat tulokset kuin alussa, vaikka olisin terveenä ollutkin. Niin kipeet oli lihakset koko ajan Sisun treeneistä…

Jo toisissa treeneissä tulin siihen tulokseen, että kyllä vaan Kipinällä osataan ihmisestä imeä kaikki ylimääräinen ja vielä vähän päälle. Sisun treenit olivat todella kovia. Ne haastoivat tekemään ihan tosissaan. Ja kaikki se voimien tiristys oli ohjaajien ansiota. He piiskasivat tekemään tosissaan ja antamaan kaikkensa. Samalla kuitenkin valvoivat, että tekniikka tulee tehtyä oikein ja muistuttivat mitä tapahtuu seuraavaksi. Tunnilla oli aina aluksi lämmittelyosio, sitten käytiin läpi tekniikoita ja tehtiin jokin voimaosio ja lopussa oli vielä 15-30 minuutin yhtäjaksoinen tykitys erilaisia liikkeitä. Se että meitä oli tunnilla niin vähän, antoi ohjaajille mahdollisuuden keskittyä jokaiseen, joten myöskään salaa laiskotteleminen ei onnistunut. 

 

 Välillä saattaa aueta nahka, mutta nyt sain vain verenpurkauman nahan alle. Kipee!

Palautuminen oli tiistain treeneistä seuraaviin torstain treeneihin usein hankalaa. Torstain treeneistä ehti sitten just palautua tiistain treeneihin, kun siinä oli useampi päivä välissä. Ja todellakaan ei tarvinnut miettiä, että kaksi kertaa viikossa olisi ollut liian vähän, ei. Ei tullut mieleenkään, että olisin käynyt vielä jossain muissa ainakaan yhtään samantyylisissä treeneissä. Niin poikki ja kaikkeni antanut olin Sisun jokaisesta treenistä.

 

Ohjaajia meillä taisi olla yhteensä kolme. Pääasiassa treenejä kuitenkin piti Reetta ja Pekka. Reetta oli hieman lempeämpi tapaus Pekkaan verrattuna. Pekan treeneissä ei armoa annettu sitäkään vähää. Mieleeni on varmaan ikuisesti jäänyt viimeinen Sisu-treeni ennen joulua, kun Pekka piti ihan julmetun rääkin. Kuvassa näkyy treenin runko, mutta siinä ei näy sitä, että jokainen setti piti tehdä aina minuuutissa. Tunnille ei tullut minun lisäkseni kuin yksi, joten Pekalla oli kaikki aika antaa meille jakamaton huomionsa. Se treeni oli niin kova ja annoin niin kaikkeni, että lopussa olin ihan varma jo monta kertaa, että itku tulee. Ei jäänyt ainakaan kaivelemaan, että olisinko voinut tehdä vielä vähän. En olisi. Mutta Pekalle tunnustus myös siitä, että yhtä hyvää ohjaajaa ei ole aiemmin kohdalle osunut.

 

Kovin treeni koskaan tähän saakka

Älkää nyt kuitenkaan säikähtäkö, etteikö teistäkin olisi Sisu-kurssille. Kyllä siellä voi tehdä kaiken sen mukaan, mikä on oma taso. Painoja ja toistoja voi skaalata. Aina joku tekee sua enemmän tai vähemmän. Kunhan teet vain omaa treeniä ja oman osuutesi, niin että tuntuu, että oot tehnyt sen tosissaan. Pekkakin on lopettanut siellä, harmi kyllä. Kursseja alkaa parin kuukauden välein ja tietääkseni ne ovat yleensä aivan täynnä, joten kannattaa varata oma kurssi ajoissa! Suosittelen oikein lämpimästi tätä kurssia ja aion itsekin mennä uudestaan vielä joskus. Ainut huono puoli on se, että kun lähdet Sisun jälkeen muille liikuntatunneille, ne eivät hetkeen tunnu miltään. 

Terveisin, 

Sisupussi Anni

Instagram: anniliikuttaa